Taidetta kun inspiraatio on kotona

Suomenmaa 17.6.1999

Terttu Jurvakaisen kauniin gallerian kesänäyttely Muhoksella on merkille pantava tänäkin vuonna. Siellä erikoisesti tuntee näkevänsä rakkaudella tehtyjä töitä – niin kuin taidemuseoissa, jotka ovat saaneet alkunsa yhden ihmisen innostuksesta (esim. Gösta Serlachiuksen kokoelmat Mäntässä ja Veli Aineen Torniossa).
Nykäläntien vehmaaseen pihapiiriin tulija huomaa ensiksi ulkoilmaveistokset. Parhaalla paikalla on ansaitusti halsualaisen Seppo Kalliokosken tervantuoksuisesta puusta ja raudasta rakennettu Hirvas, joka poron symboli kaartaa hienosti, ”elää”.
Kauempaa katsoen luulin sitten näkeväni Tapio Junnon halkaistuja ”jokamiehiä”, mutta ne Urhot olivatkin toisen helsinkiläisen, Kari Kärkkäisen kelohonkatöitä. Luontevampia ovat Neijot, jotka tuovat mieleeni primitiivisen taiteen Frakfurtin Museum für Völkerkundesta.

Tunnettuja naisia

Varkautelaisen Taru Mäntysen kuuluisimmat lienevät 80-luvun Lähestyminen Eduskuntatalon eräällä sisäpihalla (hankalasti nähtävissä) ja Kuopion torin Siskotyttö (näkyy hyvin). Näyttelyssä on tekijälle tyypillistä unenomaista liikkeen kuvausta pronssihahmoissa, jotka ovat sudenpäisiä sulhasia. Erikoisesti rytmi elää Tuuliaisessa.
Helsinkiläisen Nina Ternon kaikki tuntevat kahdesta aiheesta: hevonen ja riisuutuva nainen (jolla päätä ei näy). Mestari mikä mestari, voi sanoa tämänkertaisestakin Kylpijöistä, jotka eivät ole valoksia samasta muotista, vaan erikseen tehtyjä.

Patsaita eniten?

Kun mainitaan nimi Kari Juva, piirtyy mieleen koko sotien jälkeinen monumenttien kavalkadi. Wäinö Aaltonenhan oli pitkään ylivoimainen saavuttamatta silti sitä maailmanmainetta, jota professori Onni Okkonen häneltä odotti. Nuoret miehet Oskari Jauhiainen ja Aimo Tukiainen saivat vuorostaan vaativimpia tilaustöitä. Ja humoristi Heikki Varja mitä erilaisimpia, viisi sankaripatsastakin, kunnes trendi kääntyi suvaitsemattomaksi sekä huumoria että ihmisaihettakin kohtaan. Edesmenneet Terho Sakki ja varsinkin Raimo Utriainen etääntyivät ”kuvasta” kuvataiteessa. Mutta voittaneeko Kari Juva kaikki muut, jos lasketaan parinkymmenen monumentin neliömäärät?
1990 jälkeen tuli Suomeen lama, joka monumenttirintamalla tuntuu jääneen päälle taloutemme ennätyskasvusta huolimatta. Juvan Kari pääsi tällä keinoin lomalle, ”omiin töihin”? Ja kuten näyttelyvieraat voivat todeta, Kari on lomasta nauttinut. Mallina hoikka vaimo Seija – pronsseihin tietysti runollisen rytmisesti vielä ohennettuna. Monumenteissaan Kari on aina hallinnut paikan vaatimukset, suhteet ja tyylin – pistämätön tyylitaju on myös lämpimän humoristisessa ”piironginkoristeissa”.

Värillistä veistoa

Oululaisen Pirkko Räntilän keramiikan löysyys on taiteellista lajia. Myskihärissä on osuvaa havaintoa, pappis- ja nunna-aiheissa haikeaa huumoria.
Jyväskyläläinen Kirsi Neuvonen on tunnetuimpia taidegraafikoitamme värillisistä etsauksistaan. Mutta nyt emme näekään grafiikalle tyypillisiä ”paspiksia” (passepartout = sopii kaikkeen) vedosten ympärillä, vaan kuvista on tehty miniatyyritriptyykkejä, siis kolmiosaisia kuin 1300-luvun alttarikaapit Alankomaissa. Ja historiallisia kuvituksia ne ovatkin – ”Eevan kaltainen nainen” melkein kirkollinen. Hennon kaunis viiva on juuri etsauksessa kevein – happohan tekee työn. Rajoitettu väriskaala, punainen ja vihreä Neito ja peili kuvassa tuntuu täyteläiseltä. Sivupeileillä on vain koristamisen tehtävä – tarpeellinen! Yksi asia kysyttää: mihin mahtuvat vedosnumerot?

Pienistä pienesti

Seija Juva, se Karin vaimo, on harras naivisti. Ei sillä sektorilla kaikkein persoonallisin, mutta ei myös löysin eikä ns. kuoliaaksi naurattaja. Mutta hymyn saa aikaan eläytyessään hellyttävästi lasten ja enkelien maailmaan.

Pysytään kärryillä

Ettei nostalgiaa eli kaihoa lapsuuteen liikaa tulisi, pysytään nykyajassa helsinkiläisen, Sallassa syntyneen Eija Isojärven matkassa. Maalarigraafikolla on karriäärissään jo pitempi erikoistuminen paperia valmistamaan ja siitä taidetta tekemään. Joissa ”Saattueissa” ja ”Suhteissa” silmä lepää. Mutta käytäntö? Miten tötteröt esim. villejä lapsia ja estotonta bernhardilaiskoiraa kestäisivät? Mutta museoissa kantamaan joutuvat nauttisivat!
Ajastaan ei ole jäljessä lasitaidekaan – sellaisena kuin Mary Jane Gregory sitä tekee. Ja se on hillittyä nykyään. Jos värillisellä lasilla saisi vahvaakin kuin trumpetin tai pasuunan ääntä, niin onhan myös värittömän lähellä olevaa kuin harpun tai huilun vienoa rauhaa – sitä pitkän talven hiljaisuutta.

Kukkien tulva

Tertun itsensä luomisvoima hämmästyttää. Ovatko naiset tosiaan näin paljon miehiä lujempia? Väri on vallitseva, guassi/ akvarelleissa aivan erehtymättömänä, lumoavana, riemukkaana, joskus raskaana, alistuneen mietiskelevänä, mutta aina sointuvana – koko sateenkaaren kirjona tai vain parin värin rinnastuksena. Cézanne ei tarvinnut monta väriä, Zorn vielä vähemmän, Delacroix tarvitsi jopa 24, kaikilla kolmella sointui...
Runo tietääkseni syntyy äkkiä, jos ollenkaan. Runoilija Jurvakainen tuntuu tarvitsevan nopean välineen, siis akvarellin ja guassin. Öljyväri käy vähän hitaaksi, mutta ihmeitä silläkin tekee. N:o 3 Välkkyvällä lähteellä on tasismia (tache = tahra) ja värillistä harmaata. Sama idea värikkäämpänä on n:o 89:ssä Heijastuksia. Kun taas n:o 39 Arka puhkeamaan on rikas työ: vedenvihreällä pohjalla viivan kauneutta kuin Beardsleyllä tai Rudolf Koivulla.
Ehkä eniten Tertun töistä yllättävät kasvokuvat, ne sillä nopealla vesiväritekniikalla toteutettuina. Ei malleista, vaan mielikuvituksesta. Etäisesti ne muistuttavat Eemu Myntin muotokuvia (mm. Toivo Kuula, Sibelius) – ja hänellähän maalaus alkoi tosissaan vasta sitten, kun malli oli lähtenyt.
Suosikeissa näistä ”paperitöistä” on runsauden pula, mutta mainitsenpa kaksi. Niistä toinen, gallerian II osassa, ei ollut numeroitukaan, mutta hintalappu 19 000,- kertoi sen tasosta. Työ oli erittäin iso ja äärimmäisen rikas, monivärinen kukkarunsaus sen täytti. Toinen siellä II-puolella Unikkoja ja shamppanjaa n:o 80 on taiturimaisen herkkä, valkoinen pohja osana sointua, muuten vain punaista, oranssia, mustaa. Luulisin, että tämmöiset syntyvät kuin unessa, josta havahduttuaan joutuu kysymään itseltään: ”Miten minä olen voinut tehdä tämän?”

Suomenmaa 17.6.1999
Raimo Metsänheimo

Kuvat: Heikki Sarviaho